Muutama hetki vielä

Odotellaan seuraavaa postausta kaikessa rauhassa. Sillä aikaa kannattaa lukea Deontologistics-blogia:

Deleuze: Some Common Misunderstandings

Deleuze, Spinoza and Univocity

Humen ja Freudin kaksi tavoitetta

Lupauksensa mukaisesti blogi on pitänyt hitaan joulutauon. Palataan nyt asiaan ja palautetaan samalla mieleen, mistä Deleuzen ensimmäisen tutkimusprojektin kohteen omassa tutkimusprojektissa on kyse. Humen ensimmäinen yleinen tavoite on luoda aito ihmistiede.

Even Mathematics, Natural Philosophy, and Natural Religion, are in some measure dependent on the science of MAN; since they lie under the cognizance of men, and are judged by their powers and faculties. [--]

Here then is the only expedient, from which we can hope for success in our philosophical researches, to leave the tedious lingering method, which we have hitherto follow’d, and instead of taking now and then a castle or village on the frontier, to march up directly to the capital or center of these sciences, to human nature itself; which being once masters of, we may every where else hope for an easy victory.

(A Treatise of Human Nature, Introduction)

Kaikki muu siis riippuu ihmistieteestä – jostain syystä tämä Humen lähtökohta jätetään usein pois empirismin esittelystä. Positivistitkin taisivat unohtaa sen 1920-luvulla. Ehkä luonnontiede pitäisikin redusoida ihmistieteeseen?

Ihmisluontoa tutkivan tieteen luominen ei tietenkään tarkoita mitään niin pömpöösiä kuin ihmisluonteen “perimmäisen olemuksen” selvittämistä: any hypothesis, that pretends to discover the ultimate original qualities of human nature, ought at first to be rejected as presumptuous and chimerical.

Humen toinen yleinen tavoite – jos sovelletaan Deleuzen ja Guattarin Kapitalismin ja skitsofrenian termistöä hieman epäkorrektisti – on siirtyä filosofiassa molaarisista muodostelmista molekulaarisiin tuotantoprosesseihin. Hume esimerkiksi haluaa korvata mielen tai substanssin (molaarinen entiteetti) psykologian mielteiden eli yhdisteltävien (molekulaaristen) havaintosarjojen psykologialla. Yhdistelmät täytyy purkaa osiinsa, ja osat voidaan löytää vain kokemuksen perusteella.

… the only solid foundation we can give to this science itself must be laid on experience and observation.

Kokemukseen perustuvaa subjektin genealogiaa? Flux de sensible, immanenssi ja subjektivaation prosessi? “Kuinka mielestä, joka on vain havaintojen rihmasto, tulee ihmisluonto?” Tulee mieleen psykoanalyysi… Freud kirjoittaa:

Imeväinen ei vielä erota tosistaan omaa Minäänsä ja aistimustensa lähteeenä olevaa ulkomaailmaa. Se oppii tämän vasta vähitellen saatuaan erilaisia yllykkeitä. Pakostakin se joutuu kokemaan, että monet näiden ärsytystilojen tuottajista – ne, jotka se myöhemmin tunnistaa kehonsa elimiksi – pystyvät aina aiheuttamaan sille aistimuksia, kun taas toiset – ja nimenomaan kaikista tärkein: äidin rinta – aika ajoin häipyvät sen tavoittamattomiin, niin että se saa ne palaamaan vain vaativasti kirkumalla. Näin jäsentyy Minästä erilleen “kohde”, joka on “ulkopuolinen” ja jonka vain tietty toiminta tuo Minän ulottuville. Aistimusten kokonaisuudesta jäsentävät minää erilleen myös usein toistuvat, monen luonteiset ja väistämättömät kivun ja epämieluisuuden tuntemukset…

(Freud, Ahdistunut sivilisaatiomme, 1972, s. 7-8 )

Sekä Humen että Freudin projekti on kaksiosainen: 1) tutkitaan subjektin kehittymisprosessia, mikä puolestaan luo pohjan 2) yleiselle ihmistieteelle. Deleuzen luennassa Hume eroaa Freudista juuri molekulaarisuutensa vuoksi. Freud ei pääse kunnolla käsiksi havaintoatomien virtaan, tähän psykoottiseen tuotannon tasoon.

Myytinmurtajat, eli miten tuhota transsendenssi

Vastausten sijaan Deleuze haluaa luoda ongelmia tai kysymyksiä, jotka synnyttävät uusia käsitteitä. Filosofian oppikirjat esittelevät empirismin kantana, jonka mukaan “kaikki tieto tulee kokemuksesta”. Deleuzen nenään tämä haiskahtaa vastaukselta ilman kunnon kysymystä tai huonosti asetetulta ongelmalta. Miksi empirismin ydin olisi tieto?

Deleuzen mukaan empirismin päähuolena ei ole tieto tai teoria, vaan käytäntö ja kokeileminen, aivan kuten Myytinmurtajat-tv-sarjassa: kokeileminen, jonka tarkoituksena on testata myyttejä ja luoda jotain uutta. Myytinmurtajat on radikaali paluu empirismiin, joka ei tavoittele teoreettista tietoa vaan tämänpuolista käytäntöä: kokeillaan miten tämän kytkeminen tuohon vaikuttaa…

Empirisme et subjectivité -kirjan ensimmäisellä sivulla painotetaan, että Hume oli moralisti, historioitsija, poliitikko ja yhteiskuntatieteilijä systemaattisesti katsoen ennen kuin hän oli tietoteoreetikko tai psykologi, ja aivan oikein hänet on näihin päiviin asti mainittu englantilaisissa tietosanakirjoissa hakusanalla “Hume, David, the historian”. Teoria on toissijaista: Humen ajattelu nousee käytännöstä ja palveleee käytännöllisiä päämääriä. Tunteet ja toiminta menevät teoreettisen pohdiskelun edelle, tai kuten Hume kirjoittaa Treatise-teoksessaan:

Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them. (II.iii.iii.iv)

Humen filosofiaa motivoiva eetos on taistelu metafysiikkaa, spekulointia ja transsendenssia vastaan käytännön ja immanenssin puolesta. Vuonna 1989 Deleuze kirjoitti uuden esipuheen Hume-kirjansa englanninkielistä laitosta varten. Siinä hän esittelee kolme transsendenssia vastaan taistelevaa käsitettä.

1. Uskomus. Hume maallistaa (transsendentin) tiedon muuttamalla sen “vain” (immanentiksi) uskomukseksi. Vanha tiedon käsite tavoitteli totuutta ja varmuutta, kun taas uskomuksia arvioidaan todennäköisyyksillä. Uusi erottelu “oikeutetut uskomukset vs. illegitiimit uskomukset” korvaa vanhan erottelun “tieto vs. virhe”.
2. Assosiaatio. Ideoiden assosiointi tapahtuu (immanenttien) sosiaalisten tapojen, ei universaalien (transsendenttien) sopimusten mukaan. Jokaisella oppialalla on omat teoriansa assosiaatiosta, oma assosiaation “logiikka”.
3. Suhde. Hume kehittelee suhteiden logiikkaa, jossa suhteet ovat asioihin nähden ulkoisia, eivät välttämättömiä. Subjekti nousee toisiinsa assosioituvien havainto- ja tunneatomien suhdeverkostosta vähitellen kehittyvien tapojen kautta. Deleuzen mukaan tämä vastaa esimerkiksi kysymykseen “kuka minä olen”: minä olen pelkkä tapa sanoa “minä”.

Tieto, juridinen sopimusajattelu ja välttämättömät yhdistelmät ovat transsendentteja ja teoreettisia konstruktioita, jotka pönkittävät vallitsevan järjestelmän puolustusta. Sen sijaan uskomus, assosiaatio ja tapa-sommitelma-suhde ovat käsitteitä, joita on mahdollista masinoida valtaa tuhoavasti ja antiautoritaarisesti – vaikka oppikirjat väittävätkin Humea konservatiiviseksi ja kapitalismimyönteiseksi perinteen puolustajaksi.

Hume on neljäs H

Hume ja rikottujen ikkunoiden teoria

1950-luvulla Sartre oli maineensa huipulla, kuten olivat fenomenologia ja eksistentialismi. Strukturalismi vasta teki tuloaan Ranskaan Lévi-Straussin, Jakobsonin ja Barthesin töissä. Samaan aikaan Deleuzen tulevat kaverit Foucault ja Derrida pläräsivät kolmen H:n kirjoja, eli Hegeliä, Husserlia ja Heideggeria. Deleuzea ei kiinnostanut mikään näistä. Muotihahmojen sijaan Deleuze paneutui neljänteen H:hon, Ranskassa vähemmän tutkittuun Humeen.

Vuonna 1952 Deleuze julkaisi André Cressonin kanssa pienen esittelykirjan nimeltä David Hume. Kirjaa ei löydy enää, eikä siitä ole julkaisemisen jälkeen juuri puhuttu. Seuraavana vuonna Deleuze julkaisi itsenäisen monografian nimeltä Empirisme et subjectivité. Kirjan kääntäjän Constantin Boundasin mukaan Humen vaikutus myöhempään Deleuzeen näkyy erityisesti kolmessa teemassa:

1. empiristinen “eron” (différence) periaate ja siitä johdettu ”termien välisten suhteiden ulkoisuus” (mutta jos eron periaate tulee Humelta, niin varsinaisen eron käsitteen Deleuze löytää vasta Bergsonilta) [Humen empirismi],
2. transsendentaalifilosofian ja egologian kritiikki [Humen skeptisismi ja naturalismi],
3. uudenlaisen, mielen ylittävän subjektin etsintä [Humen "pragmatismi"?].

Kaikki kolme olivat aikaansa nähden mahdollisimman “vääriä” tutkimusongelmia. Ranskan hegeliläisyyden dominoimassa ajattelun kuvassa identiteetti ja dialektiikka olivat tärkeämpiä kuin erot. Fenomenologia yritti uudistaa transsendentaalifilosofiaa, mutta jäi egon vangiksi, eksistentialismista puhumattakaan. Toisaalta syntymässä oleva strukturalismi pyrki parhaimmillaan osoittamaan subjektin kokonaan yhteiskunnallisen kieliopin ylikoodaamaksi; myöhemmät ylilyönnit alkoivat puhua “tekijän kuolemasta”. Näin Deleuzen Hume-kirja oli aikanaan “villi anomalia”, outo ilmestymä, jälkistrukturalismia jo ennen strukturalismia.

Kirjan ytimessä on kysymys subjektista. Deleuze ei jäänyt jumiin symmetriseen ja dialektiseen voluntaristinen ego vs. yliyksilöllinen langue -vastakkainasetteluun, vaan pyrki ohittamaan sen väärin asetettuna ongelmana. Oikea subjektin ongelma voidaan esittää kompleksisuusteoreettisella tavalla, joka huipentuu Guattarin kanssa kirjoitetussa Mille plateux’ssa. Sen mukaan on naivia kysyä, onko subjektia vai eikö subjektia ole ja millainen subjekti mahtaa olla. Täytyy kysyä. miten subjektit muotoutuvat konkreettisissa heterogeenisissä prosesseissa.

Kuten kirjan otsikosta käy ilmi, Deleuze esitti kysymyksen jo vuonna 1953. Tarkalleen ottaen tämä humelainen kysymys kuuluu: “Kuinka mielestä tulee subjekti?” Kuinka kaoottisesta maailmasta sukeutuu vakaaksi koettu ihmisluonto, comment l’esprit devient-il une nature humaine?

Humen “mielen maantieteelle” tajunta on aluksi pelkkä ”teatteri ilman näyttämöä”, deliriumin virta ja satunnaisten mielteiden kontingenssi. Empirismi tutkii sitä, miten annettujen mielteiden joukko voi organisoitua systeemiksi, jota kutsutaan subjektiksi; miten flux de sensiblen immanentista havaintojen rihmastosta syntyy subjektivaation prosessi, joka johtaa vakaaksi koettuun minään.

Ei ehkä vielä kovin konkreettinen kysymys, mutta se on alku, joka vie meidät vielä pitkän matkan päähän. Deleuzen vastaus kuuluu tiivistettynä näin: subjekti muodostuu vasta jälkeenpäin ja sen muodostuminen tapahtuu ylittämällä annettu. Olen subjekti, koska ylitän sen, mikä kokemuksessa on välittömästi annettu. Muodostan tapoja ja uskomuksia, jotka ylittävät tähänastisen kokemukseni (vrt. induktiivinen päättely). Tunteet ja käytäntö saavat minut assosioimaan asioita toisiinsa jatkuvuuden, läheisyyden ja kausaliteetin periaatteiden mukaan.

Mutta tähän vastaukseen täytyy saapua vähän pitempää tietä, ja se tie kulkee käytännön kautta.

(Vallankumouksen hedelmiä otti muuten varaslähdön lukemiseen Deleuzen ekalla artikkelilla)

Agenda

Deleuzelaiseen henkeen kuuluu affirmatiivinen lukutapa, jonka Turo-Kimmo Lehtonen tiivistää Megafonin artikkelissaan Sosiologia ja ja ja ja…:

Sen sijaan, että Deleuze kertoisi Humelle, Nietzschelle, Kantille, Bergsonille, Spinozalle, Foucault’lle tai Leibnizille, mitä nämä “oikeasti” ajavat takaa, hän kehittää jokaisen näistä tuotantoa omalla tavallaan ja antaa sille uuden konsistenssin. Hän affirmoi jonkin jo olevan ja (sen virtuaalisuudesta käsin) luo (aktualisoi) siitä jotain toista. Kysymys ei ole aiemman ylittämisestä tai enemmän tietämisestä vaan toisin tietämisestä niin, että syntyy aidosti uutta tiedettävää ja ajateltavaa. Tämä uusi ei ole uusi perusta tai uusi päämäärä, vaan sen tapa on olla rinnalla, kytkeytyä – ja samalla avata tilaa uusille kytköksille.

[- -] Toisin sanoen ei pyritä selittämään tutkittavien tekoja ja selittelemään niitä, antamaan tutkimuksen kohteille anteeksi, “sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”, vaan lähdetään siitä, että tutkittavat tietävät täysin, mitä tekevät, eikä oikeastaan muuta tiedettävää ole. Mutta juuri tämä jo oleva maallikoiden ja asianosaisten tietäminen kirjoitetaan uudestaan, kootaan uudestaan, hieman toisin, ja heijastetaan takaisin.

Luottakaamme siis lukuagendan kohdalla Deleuzen omiin luokitteluihin. Vuonna 1989 Deleuze luokitteli koko siihenastisen tuotantonsa seuraavan yhdentoista teeman mukaan:

1. Humesta Bergsoniin [erityisesti 1953 - 1966]
2. Klassiset tutkimukset
3. Nietzscheläiset tutkimukset [erityisesti 1962 - 1972]
4. Kriittiset ja kliiniset [varsinkin 1980-luku]
5. Estetiikka
6. Elokuvatutkimus [ks. yllä]
7. Nykyajan tutkimus
8. Logique du sense (mielen tai merkityksen logiikka) [1969]
9. Anti-Oidipus [1972-1974]
10. Différance et répétition (ero ja toisto) [1968]
11. Mille plateaux (tuhat tasankoa) [1980 - 1991; Qu'est-ce que la philosophe sisältyy tähän]

Tarkoitus on aloittaa lukeminen Hume-tutkimuksesta ja päätyä hyvin hitaasti, ehkä 2010-luvulla, Mille plateauxiin. Hämärämpien teemojen (klassikot, nykyajan tutkimus) kohdalla mennään kronologisesti. Luetteloa voi avata ja täydentää sitten joskus.

Deleu-Zen

Gilles Deleuzea luetaan liian usein nopeasti. “Tämä ei ole sellainen kirja josta tehdään muistiinpanoja”, sanotaan ja kehotetaan laittamaan rullaluistimet jalkaan, unohtamaan analysoiminen ja nauttimaan vauhdista. Deleuzen omat ohjeet tekstiensä “käyttämisestä” vievät samaan suuntaan, kuten myös eron ja liikkeen jatkuvaa vallankumouksellista muutosta uhoavat käsitteet. Niinpä Deleuzen ajattelu on helppo sloganisoida ja näin paradoksaalisesti jähmettää paikoilleen.

Jotta Deleuzen ajattelun saa takaisin liikkeelle, täytyy hidastua tarpeeksi. Täytyy noudattaa toista Deleuzen neuvoa: nomadiksi voi tulla myös paikoillaan pysymällä.

Tämä nomadologia lähtee liikkeelle kronologisesti. Seuraava postaus voi tulla ylihuomenna tai ensi vuonna. Kommunikaatiosta on turha välittää: lukijat, menkää pois!

Huomautus vielä: tämä ei ole yritys “palata” johonkin tapaan lukea Deleuzea tai edes yritys lukea häntä uudella tavalla. Tämän on vain yksinkertainen yritys lukea Deleuzea hitaasti. Siinä kaikki.

Jos lukee Deleuzea tarpeeksi hitaasti, voi saavuttaa Deleu-Zenin.